"Järjen loppu on jumalan alku". Tämä monimielinen lause koristi seinääni pitkään murkkuikäisenä ja vielä nuorena aikuisenakin. Uskonnot kiinnostivat minua kovasti, mutta minun oli hirvittävän vaikeaa päättää, millaisen mielipiteen muodostaisin jumalista, uskonnoista ja uskovista ihmisistä yleensä. Haalin aktiivisesti luettavaa eri uskonnoista ja kahlasin läpi niitä pyhiä kirjoja, joita oli käännetty jollekin ymmärtämälleni kielelle. Toisista ymmärsin silloin enemmän ja toisista vähemmän. Pohdittavaa niissä on riittänyt tähän päivään saakka.

Uskovaisten suhteen näyttää siltä, että valtaosalla ihmisistä on vahva taipumus uskoa jonkin itseään suuremman / viisaamman / voimakkaamman olennon olemassaoloon. Vähän samaan tapaan, kun lapsena uskoimme, että isi tietää kaiken, eikä ole tilannetta, josta isi ei selviäisi. Toisilla tämä usko näyttäisi olevan laimeampi ja toisilla vahva ja ekspressiivinen. Pienelle joukolle ihmisiä uskonto ei näyttäisi merkitsevän mitään ja he eivät usko ulkoisiin jumaliin. Kaikki edellä mainitut ryhmät näyttäisivät kuitenkin oleva tyytyväisiä oman uskonsa tilaan ja suhtautuvan toisiin ryhmiin ennakkoluuloisesti, sekä pitävän kunkin toisen ryhmän uskontilaa omaansa huonompana. Kasvatuksella ja kodin uskonnollisella ilmapiirillä ei näyttäisi olevan suurtakaan vaikutusta näihin aikuisiän käsityksiin. Voisin siis kuvitella että niin uskonnollisuudella, kuin sen puuttumisellakin on oma tehtävänsä ihmisyhteisön dynamiikassa. Kuitenkin niin, että uskonnollisuus on vallitseva standardi. Ainakin alttiuden noudattaa yhteisesti sovittua moraalikoodistoa ajattelisi olevan suurempaa uskovien keskuudessa, kun taas alttius kyseenalaistaa voisi olla suurempaa ei- uskonnollisilla. tämä pohdinta perustuu vahvasti omaan subjektiivisesti latautuneeseen observointiin, rajallisella aineistolla. Lukijan on syytä tietää, että vaikka olen utelias uskontojen suhteen, niin katson itse silti kuuluvani viimeiseksi mainittuun ryhmään.

Kahta eri trendiä olen myös maailman uskonnossa erottavinani. Toinen haara korostaa voimakkaasti ulkoisen, ihmisestä erillisen jumalan olemassaoloa, joka luo ankaria sääntöjä, joita ihmisen on noudatettava. Hiukan, niin kuin kasvatettaisiin viisivuotiasta ankaramman jälkeen. Toiset; ja nämä ovat harvalukuisempi joukko, korostavat voimakkaasti ihmisen sisäisen kehityksen tärkeyttä. Kehityksen päämääränä on pyrkiä kohti lähiyhteisön parasta, korostamatta omia pyrkimyksiä. Ulkoista jumalaa ei välttämättä ole, vaan säännöt on uskonnossa luotu rituaaleiksi, jolla tämä sisäisen kehityksen päämäärä saavutetaan. Nämä uskonnot ovat pääasiassa vanhaa Aasialaista alkuperää. Ulkoisen jumalan sääntöuskontoja sen sijaan esiintyy joka mantereella.

Jokaisella uskonnolla näyttäisi sen sijaan olevan yhteinen tavoite. Luoda ihmisyhteisölle jonkinlainen säännöstö, jonka puitteissa sosiaalinen kanssakäyminen on mahdollista ja luontevaa sekä selittää kuoleman jälkeisiä tapahtumia.

Uskonnot ovat yhtä vanhoja, kun ihmiskunta itse. Ajattelen, että ne ovat syntyneet niihin aikoihin, jolloin ihmiset ymmärsivät itse kuolevansa joskus. Uskon myös että sääntökoodisto, jonka jokainen uskonto sisältää, on kehittynyt sinä aikana, kun ihmiset elivät pienissä kyläyhteisöissä jonkin matkan päässä toisistaan. Koska ihmisellä on luontainen taipumus pelätä vierasta ja naapurikylän asukkaatkin ovat tuntuneet vähän pelottavilta, niinpä tämä koodisto on auttanut tilanteissa, jossa tarvittiin suurempia yhteisiä ponnistuksia, johon osallistui useampi kylällinen ihmisiä. Muutenkin uskonnollinen koodisto on varmasti säädellyt pitkälti ihmisten välisiä suhteita, sekä kylien sisällä, että niiden välillä.

Ihminen on kuitenkin älykäs eläin. Välillä tekee mieli mennä siitä mistä aita on matalin ja tavoitella pelkästään omaa etua, joskin hiukan lyhytnäköisesti. Tämmöisiä vilperttejä varten lähes joka uskonnossa on jonkinnäköinen pelote ja rangaistus, joka toteutuu kuoleman jälkeen. jotta rangaistus tuntuisi hiukan konkreettisemmalta, lisäksi tietysti seuraa sosiaalista eristämistä jossakin muodossa jo ihan tässä elämässä. Uskonto on siis kaiken kaikkiaan hieno asia, joka on auttanut ihmistä menestymään nämä sadat tuhannet vuodet.

Kuten kaikki asiat, myös uskonto on joskus hiukan ongelmallista. Eritoten ongelmia aiheuttavat nämä ulkoista jumalaa korostavat sääntöuskonnot. Ihmisen abstrakti ajattelukyky, vaikka sitä pidetään maapallon kehittyneimpänä, ei siitäkään huolimatta ole kovin kehittynyt. Joten, jotta ulkoinen jumala olisi uskottava ja tiedettäisiin, mitä jumala kulloinkin haluaa, tarvitaan hänelle/sille tulkki tänne maanpäälle. Koska taivaallisessa organisaatiossa, on selvästi pulaa kielitaitoisesta henkilökunnasta, niin tämä tulkki kuuluu aina ihmiskuntaan. Heitä kutsutaan suomenkielessä papeiksi.

Ihminen on, kaikesta huolimatta laumaeläin. Laumaeläimellä on selkeä hierarkia ja harvalukuinen johtajisto, jotka ovat asemansa ansainneet. Niinpä uskottava jumalallisen tahdon tulkkikaan ei voi olla ihan tavallinen pulliainen, vaan hänen tulee jotenkin poiketa edukseen muusta ihmiskunnasta. Niinpä jokaisessa uskonnossa on säännöstö, millainen tämän papin tulee olla ja miten hänen tulee elää, jotta hän voi tässä tulkin tehtävässä toimia.

Säännöt ovat tietysti usein hyvin ankarat ja useimmiten edellyttävät jonkin inhimillisen ominaisuuden tai tunteen tukahduttamista joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Nälkä ja jano ovat vahvoja tunteita, mutta niiden pitkäaikainen tukahduttaminen johtaisi nopeasti toimintakyvyttömään pappiin. Seksuaalisuuskin on vahva vietti ja sen tukahduttaminen ei suoranaisesti vie henkeä, joten kyvystä tukahduttaa seksuaaliset vietit onkin tullut monissa uskonnoissa suosittu tapa erottaa pätevät jumalan tulkit muista pulliaisista. Kaiken kaikkiaan pätevällä tulkilla pitää olla muita ihmisiä paremmat kyvyt, joko synnynnäiset tai harjoitetut, todistettavasti kestää epämiellyttäviä olosuhteita jotka jumala silloin tällöin hänen eteensä heittää. Voisin kuvitella että tällä on ollut joskus jotakin tekemistä sen kanssa, että pätevä johtaja pysyy johtamiskykyisenä vähän tiukemmissakin tilanteissa. Nämä erilaiset uskontojen perustavaa laatua olevat asiat on länsimaissa aikojen kuluessa laitettu kirjalliseen muotoon ja niitä kutsutaan sakramenteiksi

Kun pappi on vakiinnuttanut asemansa jumalan tulkkina ja laumansa johtajana, ankaria sääntöjä tarvitse enää niin pilkun päälle noudattaa, riittää, että valtaosa johdettavasta laumasta uskoo hänen niitä noudattavan tai tarvittaessa kykenevän noudattamaan.

Kaikki nämä elementit ovat näkyvissä kaikissa maailman nykyuskonnoissa. Länsimaisista valtauskonnoista tiukimmat selibaattisäännöt ovat katolisella kirkolla. Jossa papille ei, hiukan maasta riippuen, sallita joko lainkaan intiimiä kontaktia vastakkaiseen (saatikka oman) sukupuolen kanssa tai ne ovat hyvin rajoitetut. Lisääntyminen on ehdottomasti kielletty. Seksuaalisuus on kuitenkin yksi ihmisen vahvimmista vieteistä. Papitkin ovat kaikesta heille uskotusta vallasta huolimatta vain ihmisiä ja rämpivät tässä samassa inhimillisten tunteiden ja viettien suossa, kuin me muutkin. Papeilla sen sijaan on paljon valtaa omassa yhteisössään, mikä antaa heille paljon mahdollisuuksia tehdä asioita jäämättä siitä kiinni. Ja vaikka kiinni vähän jäisikin, niin suurin osa yhteisöstä on kuitenkin valmis puolustamaan johtajaansa, jos tämä ei ole tehnyt henkilökohtaisia vääryyksiä kovin suurelle osalle laumasta. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Lapsetkin puolustavat ja rakastavat vanhempiaan, olivat nämä millaisia hyvänsä.

Juuri tästä onkin kysymys katolisen kirkon pedofilia jupakassa. Enkä usko, että katollinen kirkko on lainkaan yksin tämän asian kanssa. Kaikki ankarasti säännellyt yhteisöt, jossa on heikompia jäseniä, joita voi käyttää pinnallisesti tukahdutettujen viettien toteuttamiseen, ovat samassa jamassa. Ensimmäisenä tulevat tietysti mieleen myös Lähi-idän uskontojen eri suuntaukset. Katolista kirkkoa on kovin kehotettu itsekritiikkiin, mutta sehän ei ole mahdollista ilman, että kosketaan vuosituhansia vanhoihin sakramentteihin, jotka ovat itse asiassa koko kirkon hierarkian perusta. On vaikea keksiä miten papin johtajan asemaa sitten perusteltaisiin seurakunnalle, jos ei olisi selibaattia. Eiväthän he muuten ihmisinä eroa mitenkään meistä muista. Toisaalta, kaatuihan Neuvostoliittokin, joten niin kauan kun on elämää, on toivoa. Usko vain on heikko.

Vaan aina joskus joku, kirkkojen sisäpuolellakin potkii yli aisan, ja sytyttää toivonkipinän uskontojen vuosituhantisia pölyttyneitä käytäntöjä kohtaan. Viimeksi oma kipinäni syttyi, kun joitakin vuosia sitten suomalainen pappi julisti, ettei hän usko ulkoisen jumalan olemassaoloon. Hänen mielestään jumala on inhimillisyys, joka asuu jokaisella sydämessä. Kirkko ei kauaa aikaillut, vaan julisti moisen sakramentinkaatajan kirkonkiroukseen ennätysajassa. Siihen hetkeen loppui omakin urani kirkollisveron maksajana.

 

Talvi ja kevät käyvät kovaa taistoa täällä, suomen Rivieeralla.  Yhtäällä näkyy vielä nelikymmensenttinen hanki ja het' siinä vieressä törröttää vihreitä ruohonkorsia. Kevättä oli kai myös rinnassa ranskalaisfilosofilla, Elisabeth Badinter:lla kun hän herkistyi miettimään imetystä, kestovaippoja ja niiden vaikutusta naisen asemaan. Eipä hänelläkään ollut juur upouusia ajatuksia aiheesta, mitä nyt lämmitteli niitä vanhoja, jotka kuohuttavat tunteita joka ikisellä mammapalstalla, minkä netin syövereistä löytää. Virkistävä kommentti oli kuitenkin hänen mainintansa, että suomalainen yli 90% imetysluku on hänen mielestään stalinistinen. Tulkitsin hänen tekstiään niin, että luku kertoo, että suomalaisnaisille ei anneta vaihtoehtoja. Suorastaan pakotettaan imettämään.

Elintason noustessa kieltämättä, imetyslukukin on kasvanut. Imetyshän on siinä mielessä luksusta, että äidillä on oltava siihen aikaa. Se ei onnistu tiukassa työaikataulussa, eikä silloin, kun on muuten kova stressi. Imetys tarkoittaa sitä, että on oltava aikaa istua rauhassa vähintään vartti, noin joka kolmas tunti. Minulla esikoisen kanssa se tarkoitti sitä, että minulla oli oltava aikaa istua noin seitsemän tuntia, koska hän ei suostunut päästämään tissistä irti käytännössä ensimmäiseen kolmeen kuukauteen lainkaan...

Filosofia ahdisti myös kestovaipat ja perhepeti. Onhan se tietysti niinkin, että niin imetyksessä (ja nimenomaan siinä!) kun kestovaippojen pesussakin on yleensä äiti kiinni. Voihan se niinkin olla, että nimenomaan perheen isä on innostunut kestovaippailusta ja ne ostaa ja pesee, mutta yhdestäkään tällaisesta tapauksesta en ole vielä kuullut. Perhepeti, kuten imetyskin  Saattaa kyllä vähentää seksin määrää parisuhteessa.

Seksi on kieltämättä kivaa ja kuuluu usempiin parisuhteisiin. Sen sijaan minulle jäi hämäräksi, kuinka naisten itsemääräämisoikeutta lisää tissien pyhittäminen aikuiselle kumppanille sen sijaan, että niillä ruokittaisiin vauvaa. Tisseillä on tiettyt tehtävät. Toisaalta ne houkuttelevat vastakkaisen sukupuolen edustajaa lisääntymään, toisaalta ne taas ruokkivat lisääntymisen hedelmiä. Filosofikin kannatti pidempää äitiysvapaata. Sinänsä ymmärrän kyllä rouva filosofia. Kulttuurissa, jossa perhevapaa on tasan 12 viikkoa, ei paljoa imetellä, pestä kestovaippoja tai nukuta perhepedissä, jos meinaa järkikullan säilyttää. Oman äitini vapaa oli saman mittainen ja minulla oli kertakäyttövaipat jo 70 -luvulla.

Oikeasti rouva filosofin sanomahan taisi kutenkin olla, että jokaisen tulisi itse saada päättää äitiydelle omistautumisen asteestaan. Argumentit vain olivat ehkä hieman huonosti valitut. Ymmärrän myös sen, että ensimmäistä kertaa äidiksi tulevilla on helposti paineita olla täydellisiä äitejä, varsinkin kun äitipiireissä tuntuu olevan vallalla sellainen käsitys, että kertakäyttövaipat vievät maapallon varmaan perikatoon ja äidinmaito suojaa lasta kaikelta pahalta elämässä. Hassua kyllä, uuden perheauton ostaminen on sensijaan vain järkevä valinta ja investointi perheen turvallisuuteen. Videotykki taas panostamista parisuhteen laatuaikaan....

Periaatteessahan meidät on rakennettu naisiksi ja miehiksi, tilastoista kun katsoo naisten ja miesten ominaisuuksia, on helppo päätellä, mitkä tehtävät olisivat luonteenomaisia kummallekin sukupuolelle. Mutta luonto on suuressa viisaudessaan jättänyt kuitenkin yksilöiden väliset erot suuremmaksi, kun sukupuolten väliset, jotta joustovaraa olisi joka suuntaan mahdollisimman paljon ja roolijaon voisi sovittaa kuhunkin aikaan ja tilanteeseen sopivaksi. Meillä tässä maassa on tämä jollakin tasolla oivallettu ja annettu kunkin perheen itse päättää kuka hoitaa vauvan ja kuka käy tienaamassa. Erittäin monet ammatit, maanpuolustusta myöten, on avattu molemmille sukupuolille, jotta jokainen pääsisi osallistumaan tämän maan  ja kultuurin rakentamiseen omien yksilöllisten vahvuuksiensa mukaan. Ihan joka asiassahan ei tietysti voi vielä hurrata täydellistä onnistumista, mutta täällä sentään kovasti yritetään. Rouva filosofikin käytti tätä samaa vapautta valita, kuten käyttää meistä jokainen. Suomalaisten imetysluku näyttää ehkä ranskassa stalinistiselta, mutta on todennäköisesti suoraa seurausta, siitä, että täällä äidillä on, niin halutessaan, mahdollisuus olla kotona pidempään vauvan kanssa. Toisaalta meillä kyllä vahvasti imetystä myös kannustetaan synnytyslaitokselta lähtien. Itse kävin pikkukakkosen syntyessä aiheesta kätilön kanssa lyhyehkön, mutta sitäkin kovaäänisemmän keskustelun. Ei minua kukaan kuitenkaan mihinkään pakottanut. Sain korvikepullon. Pakottamiselta tämä voimakas kannustaminen saattaa kuitenkin tuntua hänestä, joka on hieman epävarma, tai ehkä asialla ensimmäistä kertaa.

Ehkä meidän vain tulisi oivaltaa, että toisin kuin monessa muussa ammatissa, vanhemmuudessa ei ole valmista tehtävänkuvausta. Mielestäni meillä on hieno neuvolajärjestelmä, joka tosin voisi yrittää tukea uusia vanhempia hiukan tehokkaammin tekemään omannäköisiään valintoja. Nykyään on aikalailla vallalla yhden totuuden käytäntö, joka taitaa kuitenkin perustua enemmän uskomuksiin, kun ihan oikeaan tutkimukseen.

Esikoiselle luin aikanaan aika paljon kirjaa, jossa pupuperheen lapset riitelivät leluista. Äitipupu yritti opettaa lapsia jakamaan leikkivuoroja ja leikkimään yhdessä. Lopulta lapset löysivät oman tapansa jakaa asiat joka ehkä hieman poikkesi siitä, mitä äiti oli alunperin tarkoittanut.

Jakaminen on vaikeaa. Vaikka kovin yritämme sitä lapsillemme opettaa, niin emme me aikuisetkaan sitä kovin hyvin osaa, emme ole koskaan osanneet. Sen ovat saaneet kokea niin karjalan evakot, kun lapin poltetun maan pakolaisetkin. Akuutti jakamisen ongelma meillä on nykyään näiden muista maista tulevien pakolaisten kanssa.  Totuushan on, että resursseja on tietyn verran ja suurimmalle osalle on jo omistajat. Kun paikalle ilmestyy lisää porukkaa, niin silloin on jaettava. Kuten pupuperheen lapset, jakaisimme mieluusti ne asiat, joita emme itse tarvitse tai halua. Siksi varmaan hesarinkin kirjoituskilpailuun lapin asuttamisesta, tuli kirjoituksia, joissa ehdotettiin, että sinne pantaisiin maahamme tulevat vierasmaalaiset.

Leikkikentälläkään eivät ensimmäiseksi tulleet lapset saa omia kaikkia leluja, vaan myöhemminkin tulleiden on annettava niillä leikkiä. Kuitenkin loppupeleissä kuten leikkikentän lelutkin ovat alunperin kaikille lapsille yhteiseksi hankittu, niin uskon vahvasti, että tämä tila tällä maapallolla on myös yhteiseksi tarkoitettu. Jos jossakin on elämä liian vaikeaa, on jokaisella oikeus muuttaa minne lystää. Leikkikentällä opitaan myös jakamisen säännöt. Kuka lelun ehtii varaamaan, saa sillä leikkiä ensin, mutta kohtuullisen ajan kuluessa se on luovutettava seuraavalle leikkivuoroaan odottavalle. Muistaismmepa tämän myös maahanmuuttopolitiikkaa sorvatessamme. 

Olemme tänne onnistuneet luomaan itsellemme melkoisen hyvät oltavat, moniin muihin maihin verrattuna. Paljon varmasti omaa ansiotamme, mutta muistetaan, että myös apua on annettu ja vastaanotettu. Mielestäni meillä olisi varaa jakaa tätä hyvää hieman enemmän ja avoimemmin, kuin nyt teemme. Mutta toisaalta se, että jakaminen on vaikeaa ja teemme sitä vain sosiaallisen pakon sanelemana, on osa ihmisen ikiaikaista selviytymisstrategiaa ja sikäli ikuista.

 

 

Mies kävi ottamassa lauantaina possupiikin. Hetihän tuolle nousi kuume. Onnittelin häntä kovasti, sentään tiesi, että rokote toimii. Itse en koskaan noista mitään kummempia oireita saa.

Kovastihan tuntuu kiistaa olevan, noista rokotteista. On kuulemma sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lapsiaan rokota lainkaan. Itse en uskaltaisi moiseen uhkapeliin ryhtyä. Koen, että lasteni on saatava kaikki mahdollinen suoja, mitä tarjolla on. Koska surffailen paljon myös perheaiheisilla palstoilla luin myös rokoteinfosta. Kävin myös heidän sivuillaan. Pelottavathan nuo olivat, mikäli heidän välittämäänsä informaatioon on uskominen, saa kaikista rokotuksista vakavia kouristuskohtauksia ja vähintään joka toinen käy kuoleman porteilla rokotuksen jälkeen. Onneksi kerkesimme rokotuksen ottamaan ennen kuin olin kuullut mitään koko sivustosta.

Yksi lause tuolla sivulla kuitenkin -niiden kouristusten kuvailuiden lisäksi, herätti huomioni. Se oli tällainen:  "Puheenjohtaja suosittaa, että päätöksiä ei kannata tehdä pelkästään yhden lähteen perusteella ja muistuttaa, että vastuuta päätöksistään ei voi ulkoistaa" Olisikohan tässä kuitenkin indikaato, että mikäli säikähtää siinä määrin kouristuskohtauskuvauksia, että jättää joko itsensä tai lapsensa rokottamatta ja perheenjäsen kuolee tai itse vammautuu pysyvästi tämän päätöksen seurauksena, on tuota puheenjohtajaa kuitenkaan turha lähteä haastamaan oikeuteen? Mainittakoon vielä, että viranomaisilla ei ole vapauksia julkaista sivustoillaan raflaavia kuvauksia rokottamattajättämisen seurauksista ja sanoa sitten, että "Viranomanen suosittaa, että päätöksiä ei kannata tehdä pelkästään yhden lähteen perusteella ja muistuttaa, että vastuuta päätöksistään ei voi ulkoistaa"

Niin se on, toisilla on sanomisistaan vastuu, toisilla taas vapaus sanoa mitä vain, ilman minkäänlaista vastuuta. Epäreiluako?

Olen kuitenkin huisin iloinen, että, vaikka en rokotusinfon tai vaikka skilandiaforumin maailmankuvaa allekirjoitakaan, niin että elän samassa maassa, kuin nuo yhteisöt. Että minulla on vapaus kirjoittaa tätä blogia kuten heilläkin sivustoillaan mitä ikinä lystäävät. Harvoinhan se oikeasti niin on, että vastavallankumoukselliseksi itsensä luokitteleivilla ryhmittymillä on oikeasti aavistustakaan siitä vastuusta, mikä heille sanomisiensa, ja joskus tekojensakin, perusteella kuuluisi. Mutta näinhän sen täytyy ollakin. Muuten ei toimisi lehdistö eikä oppositio. Hallitus maksaa joka kaudella kovan hinnan vastuun kantamisesta, harvalla puolueella on asiaa hallitukseen kahdella peräkkäisellä kaudella.

Ei silti ihme, että työstään välittävä virkamies ässähtää välillä turhautuneena, kuten THL:n ylijohtaja. Muistuttaahan Rokoteinfo kovasti sitä ärsyttävää pikkuveljeä joka aina kävi tönäisemässä huolella rakennetun palikkainstallaation nurin, juuri kun oli viimeisiä palikoita lattamassa paikalleen. Mutta kuten kaikilla maailman ärsyttävillä pikkuveljillä, on myös rokoteinfolla oma tehtävänsä; opettaa isosiskot rakentamaan parempia ja iskunkestäviä palikkatorneja.

Aina sitä luulee itsestään liikoja.  Tälläkertaa putosin maanpinnalle prisma dokumentin ansioista, enkä yhtään liian myöhään. Kas, kun minulla on tämä kirjoittamisen pakko. Täytyisi saada aina jakaa kaikki ajatuksensa koko maailman kanssa. Harvoja hyviä ystäviäni en viitsi karkoittaa ympäriltäni ja työpaikkanikin haluaisin pitää. Siksi tämä blogi. Henkireikä. Paikka, jossa saan ilmaista kummalliset mielipiteeni.

Jossakin kuopuksen päiväunien ja esikoisen lounaanvalmistuksen välissä jäin tujoittamaan dokumenttia, jossa puolihullut taiteilijat etsivät apua luomisen pakkoonsa,  yhtä hulluksi tunnustautuvan neurologin juttusilta. Heitä oli helppo auttaa. Vasen puoli aivoissa ei toimi kunnolla, jolloin oikea puolisko saa estoitta tuottaa kaoottista kuvaa maailmasta, ilman että vasen sitä kokoajan vahtii. Itse luulin olevani jotenkin luova tämän kirjoittamisen pakkoni kanssa, mutta luovuus onkin vain lääkityksestä kiinni.

Virkistäväähän se toki on tässä vasempien avolohkojen rakentamassa maailmassa, tuo luovuus.

Näin töissäkäyvänä perheenäitinä sitä ammentaa päivittäisen sivistysannoksensa, vähän niinkuin lounaansakin, mistä ja milloin sitten ehtiikin. Sunnuntaihesarista jäi jotenkin päälimmäisenä mieleen rasismi ja fundamentalismi. Eikös niitäkin ole? Nimittäin fundamentalistirasisteja. Toinen asia mikä tulee aina mieleen, kun tuon f-sanan kuulee, on uskonto. Luulen silti, että kysymys on vieläkin suuremmista asioista.

Fundamentalismissahan on kysymys perusasioista. Halutaan uskoa, nojata siihen mikä on perinteistä, ehkä yksinkertaistakin. Jokaisessa kulttuurissa ja uskonnossa on fundamentalistisiipensä, ne jotka eivät pese pyykkiä ikkunallisissa pesukoneissa tai ne, jotka verhoavat nenänpäänsä mustaan kankaaseen. Ajat muuttuvat, fundamentalismi ei. Mitä vaikeammat ajat, sitä enemmän maailman fundamentalismiliikkeet yleensä saavat kannattajia. Yksi fundamentalismin kannattavista ajatuksista on, että mikään ei kehity, eikä etene. Asiat tehdään aina niin, kun on ennenkin tehty. Minkään ei pidä eikä saa olla helpompaa, kun tuhat tai kaksituhatta vuotta sitten. Yleensä vielä jokin jumala tahi profeetta on vahtimassa, ettei kukaan vain yritä luistella. Ehkäpä siinä onkin koko jutun juju. Ehkäpä maailman fundamentalistiset liikkeet ovat  kuin se muta, joka pitää eräät sammakkolajit hengissä kuivien kausien yli. Nämä sammakot kaivautuvat syvälle mutaan ja vaipuvat horrokseen. Kovettuva muta pitää ne hengissä aina seuraavaan sadekauteen saakka, jolloin ne saavat taas lisääntyä.

Ihmiskuntakin on selvinnyt melkoisista koettelemuksista olemassaolonsa varrella. Hämmästyttävää, sillä ihmisten lisääntymisstrategia ei ole kovinkaan tehokas. Saamme yleensä yhden poikasen korkeintaan kahden vuoden välein ja sekin on vuosikausia suhteellisen avuton ja riippuvainen vanhemmistaan. Ihmisellä on kuitenkin ainakin yksi keino lisääntymisensä tehostamiseen, moniavioisuus. Tämä onkin ahkerasti käytetty keino kulttuureissa, jossa syystä tai toisesta miehet ovat vähissä ja/tai lapsia halutaan paljon. Äärimmäisen kätevää. Jos kaikki nuoret miehet ovat kuolleet sodassa, niin kylään jääneillä äijänkääkkänöillä, jotka olivat liian vanhoja sotimaan, riittää kyllä siementä laittaa paksuksi vaikka kaikki kylän naiset ja taas on heimo pelastettu. Vihkiseremoniat vaan käyntiin ja lesket äkkiä jäljellejääneille vaimoiksi. Älykäs tuo luontoäiti.

Myös fundamentalistipiireissä moniavoisuus on kovin suosittua, ihan kaikissa maissa. Hankaluutensa siinä toki on. Lapsia kun syntyy molempia sukupuolia suurinpiirtein yhtä paljon. Mikäli miehiä ei tarvita tykin, pommien, tai nuolisateen ruoaksi, jäävät he hankalasti pyörimään jalkoihin ja saattavatpa nuoret naisetkin vilkuilla heitä mielummin, kuin niitä kylänvanhimpia. Jokaisella moniavioisella kultturilla on keinonsa päästä heistä eroon. Itäisissä kulttuureissa onkin menestyksellisesti käyty vuosituhansia pyhää sotaa, johon nämä muutoin hankalaksi heittäytyvät urokset voi kätevästi työntää.

Fundamentalistien lempipuuhaa on myös nimitellä kanssaihimisä vääräuskoisiksi, väärärotuisiksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Tästä tietysti seuraa automaattioletuksena, että he itse ovat oikeauskoisia ja oikearotuisia, kukin omassa kategoriassaan.

Mutta kriisiakoja ajatellen kätevää että meillä on tätä fundamentalismimutaa, johon turvautua. Rauhallisena aikana kulttuurit kukoistavat ja miehet, naiset ja lapset rakentavat yhteiskuntaa ja kulttuuria yhdessä ja rauhassa elävät kulttuurit ovat vilkkaassa vuorovaikutuksessa ja kehittävät toinen toisiaan. Mutta pinnan alla kytee fundamentalismi, jokaisella kulttuurilla omansa, joka on valmis ottamaan heti ohjat käsiinsä, kun rauha järkkyy ja heimo on vaarassa. Miehet ja naiset palaavat nopeasti perustehtäviinsä, sotimaan ja synnyttämään lapsia mahdollisimman tehokkaasti.  Edellisen rauhan aikana rakennettu kulttuuri ja sivistys pysyy kaivautuneena fundamentalismimutaan eläen ehkä vain vanhempien tarinoissa odottaen uutta rauhan kautta päästäkseen taas lisääntymään, kasvamaan ja kukoistamaan.

En siis ehkä usko, että pystymme ihmiskuntana saavuttamaan koskaan täydellistä rauhaa ja tasa-arvoa. Uskon, että sellainen ihmiskunta tuhoutuisi ensimmäisen suuren kriisin tullen. Emme pystyisi enään jakamaan tehokkaasti töitä vanhaan malliin, aina jonkun oikeuksia poljettaisiin. Mutta uskon myös, että kulttuuri ja ihmiskunta kehittyy parhaiten ja nopeimmalla mahdollisella tahdilla, kun kehitykseen osallistuvat kaikki, kykyjensä ja elämäntilanteensa edellyttämällä tavalla. Ehkä paitsi sukupuolten, mutta myös eri ihmisryhmien välinen tasa-arvo onkin paras rauhan ajan kulttuurin kehityksen mittari.

Ja ehkä jonakin päivänä tulemme pisteeseen, jossa fundamentalismimutaa ei enään tarvita, ihmiskunta on kokenut monenmoista, harva asia on oikeasti enään uusi. Paitsi yksi. Ainakaan kahteensataan tuhanteen vuoteen ilman hiilidioksiidipitoisuus ei ole ollut yhtä korkealla kuin nyt. Tiedä vaikka sitä joutuisi vielä maapallolta evakkoon, kun vanhat karjalaiset konsanaan. Ei siis mitään uutta siinäkään. Mutta ehkä voisimme rakentaa paikan, eräänlaisen uuden Edenin, jossa materiaalinen hyvä on viety ihmiskyvyn käsityksen ulkopuolelle ja sitä on kaikille rajoittamattomasti. Voisiko ihmiskunta silloin keskittyä kehittämään henkistä pääomaansa? Tai ehkä rakennamme kaiksi paikkaa, fundamentalisteille oman ja meille muille oman.