"Järjen loppu on jumalan alku". Tämä monimielinen lause koristi seinääni pitkään murkkuikäisenä ja vielä nuorena aikuisenakin. Uskonnot kiinnostivat minua kovasti, mutta minun oli hirvittävän vaikeaa päättää, millaisen mielipiteen muodostaisin jumalista, uskonnoista ja uskovista ihmisistä yleensä. Haalin aktiivisesti luettavaa eri uskonnoista ja kahlasin läpi niitä pyhiä kirjoja, joita oli käännetty jollekin ymmärtämälleni kielelle. Toisista ymmärsin silloin enemmän ja toisista vähemmän. Pohdittavaa niissä on riittänyt tähän päivään saakka.

Uskovaisten suhteen näyttää siltä, että valtaosalla ihmisistä on vahva taipumus uskoa jonkin itseään suuremman / viisaamman / voimakkaamman olennon olemassaoloon. Vähän samaan tapaan, kun lapsena uskoimme, että isi tietää kaiken, eikä ole tilannetta, josta isi ei selviäisi. Toisilla tämä usko näyttäisi olevan laimeampi ja toisilla vahva ja ekspressiivinen. Pienelle joukolle ihmisiä uskonto ei näyttäisi merkitsevän mitään ja he eivät usko ulkoisiin jumaliin. Kaikki edellä mainitut ryhmät näyttäisivät kuitenkin oleva tyytyväisiä oman uskonsa tilaan ja suhtautuvan toisiin ryhmiin ennakkoluuloisesti, sekä pitävän kunkin toisen ryhmän uskontilaa omaansa huonompana. Kasvatuksella ja kodin uskonnollisella ilmapiirillä ei näyttäisi olevan suurtakaan vaikutusta näihin aikuisiän käsityksiin. Voisin siis kuvitella että niin uskonnollisuudella, kuin sen puuttumisellakin on oma tehtävänsä ihmisyhteisön dynamiikassa. Kuitenkin niin, että uskonnollisuus on vallitseva standardi. Ainakin alttiuden noudattaa yhteisesti sovittua moraalikoodistoa ajattelisi olevan suurempaa uskovien keskuudessa, kun taas alttius kyseenalaistaa voisi olla suurempaa ei- uskonnollisilla. tämä pohdinta perustuu vahvasti omaan subjektiivisesti latautuneeseen observointiin, rajallisella aineistolla. Lukijan on syytä tietää, että vaikka olen utelias uskontojen suhteen, niin katson itse silti kuuluvani viimeiseksi mainittuun ryhmään.

Kahta eri trendiä olen myös maailman uskonnossa erottavinani. Toinen haara korostaa voimakkaasti ulkoisen, ihmisestä erillisen jumalan olemassaoloa, joka luo ankaria sääntöjä, joita ihmisen on noudatettava. Hiukan, niin kuin kasvatettaisiin viisivuotiasta ankaramman jälkeen. Toiset; ja nämä ovat harvalukuisempi joukko, korostavat voimakkaasti ihmisen sisäisen kehityksen tärkeyttä. Kehityksen päämääränä on pyrkiä kohti lähiyhteisön parasta, korostamatta omia pyrkimyksiä. Ulkoista jumalaa ei välttämättä ole, vaan säännöt on uskonnossa luotu rituaaleiksi, jolla tämä sisäisen kehityksen päämäärä saavutetaan. Nämä uskonnot ovat pääasiassa vanhaa Aasialaista alkuperää. Ulkoisen jumalan sääntöuskontoja sen sijaan esiintyy joka mantereella.

Jokaisella uskonnolla näyttäisi sen sijaan olevan yhteinen tavoite. Luoda ihmisyhteisölle jonkinlainen säännöstö, jonka puitteissa sosiaalinen kanssakäyminen on mahdollista ja luontevaa sekä selittää kuoleman jälkeisiä tapahtumia.

Uskonnot ovat yhtä vanhoja, kun ihmiskunta itse. Ajattelen, että ne ovat syntyneet niihin aikoihin, jolloin ihmiset ymmärsivät itse kuolevansa joskus. Uskon myös että sääntökoodisto, jonka jokainen uskonto sisältää, on kehittynyt sinä aikana, kun ihmiset elivät pienissä kyläyhteisöissä jonkin matkan päässä toisistaan. Koska ihmisellä on luontainen taipumus pelätä vierasta ja naapurikylän asukkaatkin ovat tuntuneet vähän pelottavilta, niinpä tämä koodisto on auttanut tilanteissa, jossa tarvittiin suurempia yhteisiä ponnistuksia, johon osallistui useampi kylällinen ihmisiä. Muutenkin uskonnollinen koodisto on varmasti säädellyt pitkälti ihmisten välisiä suhteita, sekä kylien sisällä, että niiden välillä.

Ihminen on kuitenkin älykäs eläin. Välillä tekee mieli mennä siitä mistä aita on matalin ja tavoitella pelkästään omaa etua, joskin hiukan lyhytnäköisesti. Tämmöisiä vilperttejä varten lähes joka uskonnossa on jonkinnäköinen pelote ja rangaistus, joka toteutuu kuoleman jälkeen. jotta rangaistus tuntuisi hiukan konkreettisemmalta, lisäksi tietysti seuraa sosiaalista eristämistä jossakin muodossa jo ihan tässä elämässä. Uskonto on siis kaiken kaikkiaan hieno asia, joka on auttanut ihmistä menestymään nämä sadat tuhannet vuodet.

Kuten kaikki asiat, myös uskonto on joskus hiukan ongelmallista. Eritoten ongelmia aiheuttavat nämä ulkoista jumalaa korostavat sääntöuskonnot. Ihmisen abstrakti ajattelukyky, vaikka sitä pidetään maapallon kehittyneimpänä, ei siitäkään huolimatta ole kovin kehittynyt. Joten, jotta ulkoinen jumala olisi uskottava ja tiedettäisiin, mitä jumala kulloinkin haluaa, tarvitaan hänelle/sille tulkki tänne maanpäälle. Koska taivaallisessa organisaatiossa, on selvästi pulaa kielitaitoisesta henkilökunnasta, niin tämä tulkki kuuluu aina ihmiskuntaan. Heitä kutsutaan suomenkielessä papeiksi.

Ihminen on, kaikesta huolimatta laumaeläin. Laumaeläimellä on selkeä hierarkia ja harvalukuinen johtajisto, jotka ovat asemansa ansainneet. Niinpä uskottava jumalallisen tahdon tulkkikaan ei voi olla ihan tavallinen pulliainen, vaan hänen tulee jotenkin poiketa edukseen muusta ihmiskunnasta. Niinpä jokaisessa uskonnossa on säännöstö, millainen tämän papin tulee olla ja miten hänen tulee elää, jotta hän voi tässä tulkin tehtävässä toimia.

Säännöt ovat tietysti usein hyvin ankarat ja useimmiten edellyttävät jonkin inhimillisen ominaisuuden tai tunteen tukahduttamista joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Nälkä ja jano ovat vahvoja tunteita, mutta niiden pitkäaikainen tukahduttaminen johtaisi nopeasti toimintakyvyttömään pappiin. Seksuaalisuuskin on vahva vietti ja sen tukahduttaminen ei suoranaisesti vie henkeä, joten kyvystä tukahduttaa seksuaaliset vietit onkin tullut monissa uskonnoissa suosittu tapa erottaa pätevät jumalan tulkit muista pulliaisista. Kaiken kaikkiaan pätevällä tulkilla pitää olla muita ihmisiä paremmat kyvyt, joko synnynnäiset tai harjoitetut, todistettavasti kestää epämiellyttäviä olosuhteita jotka jumala silloin tällöin hänen eteensä heittää. Voisin kuvitella että tällä on ollut joskus jotakin tekemistä sen kanssa, että pätevä johtaja pysyy johtamiskykyisenä vähän tiukemmissakin tilanteissa. Nämä erilaiset uskontojen perustavaa laatua olevat asiat on länsimaissa aikojen kuluessa laitettu kirjalliseen muotoon ja niitä kutsutaan sakramenteiksi

Kun pappi on vakiinnuttanut asemansa jumalan tulkkina ja laumansa johtajana, ankaria sääntöjä tarvitse enää niin pilkun päälle noudattaa, riittää, että valtaosa johdettavasta laumasta uskoo hänen niitä noudattavan tai tarvittaessa kykenevän noudattamaan.

Kaikki nämä elementit ovat näkyvissä kaikissa maailman nykyuskonnoissa. Länsimaisista valtauskonnoista tiukimmat selibaattisäännöt ovat katolisella kirkolla. Jossa papille ei, hiukan maasta riippuen, sallita joko lainkaan intiimiä kontaktia vastakkaiseen (saatikka oman) sukupuolen kanssa tai ne ovat hyvin rajoitetut. Lisääntyminen on ehdottomasti kielletty. Seksuaalisuus on kuitenkin yksi ihmisen vahvimmista vieteistä. Papitkin ovat kaikesta heille uskotusta vallasta huolimatta vain ihmisiä ja rämpivät tässä samassa inhimillisten tunteiden ja viettien suossa, kuin me muutkin. Papeilla sen sijaan on paljon valtaa omassa yhteisössään, mikä antaa heille paljon mahdollisuuksia tehdä asioita jäämättä siitä kiinni. Ja vaikka kiinni vähän jäisikin, niin suurin osa yhteisöstä on kuitenkin valmis puolustamaan johtajaansa, jos tämä ei ole tehnyt henkilökohtaisia vääryyksiä kovin suurelle osalle laumasta. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Lapsetkin puolustavat ja rakastavat vanhempiaan, olivat nämä millaisia hyvänsä.

Juuri tästä onkin kysymys katolisen kirkon pedofilia jupakassa. Enkä usko, että katollinen kirkko on lainkaan yksin tämän asian kanssa. Kaikki ankarasti säännellyt yhteisöt, jossa on heikompia jäseniä, joita voi käyttää pinnallisesti tukahdutettujen viettien toteuttamiseen, ovat samassa jamassa. Ensimmäisenä tulevat tietysti mieleen myös Lähi-idän uskontojen eri suuntaukset. Katolista kirkkoa on kovin kehotettu itsekritiikkiin, mutta sehän ei ole mahdollista ilman, että kosketaan vuosituhansia vanhoihin sakramentteihin, jotka ovat itse asiassa koko kirkon hierarkian perusta. On vaikea keksiä miten papin johtajan asemaa sitten perusteltaisiin seurakunnalle, jos ei olisi selibaattia. Eiväthän he muuten ihmisinä eroa mitenkään meistä muista. Toisaalta, kaatuihan Neuvostoliittokin, joten niin kauan kun on elämää, on toivoa. Usko vain on heikko.

Vaan aina joskus joku, kirkkojen sisäpuolellakin potkii yli aisan, ja sytyttää toivonkipinän uskontojen vuosituhantisia pölyttyneitä käytäntöjä kohtaan. Viimeksi oma kipinäni syttyi, kun joitakin vuosia sitten suomalainen pappi julisti, ettei hän usko ulkoisen jumalan olemassaoloon. Hänen mielestään jumala on inhimillisyys, joka asuu jokaisella sydämessä. Kirkko ei kauaa aikaillut, vaan julisti moisen sakramentinkaatajan kirkonkiroukseen ennätysajassa. Siihen hetkeen loppui omakin urani kirkollisveron maksajana.